Hoitajan ammatti ja lapsettomuus

Ahdistus ja painajaiset

2014-01-18T19:30:00+02:00

Sekava olo...Onko tämä kaikki vaistoa vai mun omaa epävarmuutta...? En tiedä.

Näen painajaisia, joka yö. Niissä toistuu sama teema, uskottomuus. Toiselta osapuolelta.

Niin kauan kun olen tässä suhteessa, tiedän, etten tule koskaan voimaan täysin hyvin. En tiedä miksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, ja olen nykyään suurimman osan rauhallinen. Sitten yht äkkiä alkavat nuo painajaiset, jotka sekoittavat kaiken.

Työympäristön (tiimin) vaihto auttoi asiaa hetkeksi, sain keskityttyä työhön ja asiakkaisiin täysillä ja tein jopa ylitöitä, etten olisi jaksanut miettiä asioita. Hetken se auttoikin, ihan niinkuin kesällä kun lenkkeilin itseni uuvuksiin....Liika työnteko kostautui, kun flunssa otti vallan keskiviikkona. Eilisen päivän pärskin ja olin naatti... Ei tämä voi jatkua näin. Mitä mun alitajunta koittaa kertoa? Onko nämä vain pms-oireita? Kuinka ne nyt on näin voimakkaita, kun ei mun edellisessä suhteessa tälläisiä ollut? Tai sitten oli, en vain ehtinyt miettimään niitä kun aina oli niin kiire kaiken kanssa.

Koittaako mun alitajunta koko ajan kertoa, että joku on oikeasti pielessä? Vai tarkoittako se, että minulla on niin helkkarin huono itsetunto, että pelkään hylkäämistä. Lapsuudessa varhaisen kiintymyssuhteen luominen ja turvallisuus meni täysin pieleen, sen tiedän. Tiedän myöskin sen, että se liittyy siihen miksi en luota mieheen. Äitini käytti härskisti hyväkseen lastensa luottamusta, enkä voi sitä unohtaa. Olen antanut anteeksi, ehkä. Unohtaa en voi. En voi unohtaa sitäkään, että mieheni on niin riippuvainen naisten huomiosta. Omasta mielestään oli, minun mielestäni on vieläkin. Riippui exissään kuin hukkuva oljenkorressa ja ihmetteli miksi olen niin kiukkuinen asiasta. Aina kun joltain akalta tulee viesti, sekoan. Ja jos ei ole hetkeen tullut, odotan sitä hetkeä kun se tapahtuu.

Minusta tuntuu, että ollessani kahdestaan lapseni kanssa, mulla on suurimman osan ajasta hyvä olo. Tiedän mitä teen. Miehen ollessa paikalla, en tiedä enää. Hän tekee musta epävarman ja kovalla työllä rakennettu suojamuuri on muisto vain....En tiedä, oliko vain hyvä, etteivät hoidot onnistuneet tällä(kään) kertaa. Päätimme hakeutua hoitoihin syksyllä. Toiveet olivat korkealla. Tietysti tiedostin sen, ettei ekalla kerralla välttämättä tärppäisi. Siihen en ollut valmistaunut mihin ahdistuksen kurimukseen joudun kun sen negatiivisen testin oikeasti teen. Ahdistus ja itsesyytökset kestivät monta päivää. Vaikka kuinka päättäisi ajatella asioita järjellä ja positiivisesti, ei se lopulta auttanut kuitenkaan. Pakkaseen jäi vielä 6 alkiota. Tarkkaa luokitusta ei kerrottu, mutta painotettiin, että pakastamisella on korkeat kriteerit. Huonoja alkioita ei kuulemma pakastettaisi. Lääkärin mielestä onni onnettomuudessa oli, etten tullut raskaaksi. Mulla oli lievä hyperstimulaatio ja nestettä vapaassa vatsaontelossa, kun alkio siirrettiin. Olo oli erittäin tukala. Alkanut raskaus olisi vain pahentanut sitä.

Hyvä asia on se, että pakkaseen jäi vielä (lääkärin mielestä) runsaasti alkioita. Onko 6 kpl runsaasti? Sehän riippuu siitä, kuinka ne selviävät sulatuksesta. Mielessä on turhan hyvin viime kertainen kun kaikki kolme alkiota meni "hukkaan". Alunperin ajattelin (ja yhdessäkin päätettiin), että niin kauan jatketaan kuin voidaan, eli sen kolmen IVF:n verran minkä KELA korvaa. Tämä eka IVF pitkällä kaavalla oli kuitenkin niin raskas, ettei nyt pysty ajattelemaan, että saman kävisi uudestaan läpi. Lyhyellä kaavalla EHKÄ, mutta ei missään nimessä pidemmällä. Ei pysty.

Nytkö sitten taas odotetaan, että painajaiset loppuvat? Että itsevarmuuteni kasvaa? Tuskin...

Kävin kerran psykoterapiassa yksityisellä lääkäriasemalla ja totesin 45 minuutin ja 90 euron jälkeen, etten tienaa niin hyvin jatkaakseni samaa. On minulla itsellänikin joitakin työkaluja mielenterveyteni parantamiseen. Lääkkeitä en halua syödä. Niitä pitäisi syödä ikuisesti ja siihen en rupea. Mistä sitä tietää, mitä ne loppujen lopukseni aivoille tekevät? Onko kovin terveellistä lääkitä itseään myrkyillä, jotka muuttavat aivojen kemiallista koostumusta? Ehkä sitten sillä ei ole väliä niin paljon, kun ikää on 80 ja rapiat päälle.

Tiedän ja uskon, että työn teko on parhaimpia lääkkeitä tähän olotilaani. Liika töiden tekeminen ei kuitenkaan johda lopulta kuin burn outiin ja väsymykseen. Opiskelusta saisi itsevarmuutta, mutta kaikkea (lapsi, työ, opinnot) en minäkään jaksa. Hoitotyö+ opinnot+2 lasta on turhan raskas yhdistelmä. Siihen päälle tämä ikuinen täydellisyyden tavoitteluni, siitä seuraavat paineet ja kodin hoito.....

Mistä voin tietää, olisiko jonkun toisen kanssa nämä samat paineet? Ehkä tuntisin näitä samoja tunteita jonkun toisen kanssa, ehkä en. Minä annan suhteelle kaiken, oletan että myös toinen osapuoli tekee niin. Mies tekee niin, nyt, pitkän vääntämisen jälkeen. Onko se loppujen lopuksi hyvä, että olen joutunut painostamaan hänet kaikkeen? Hän sanoo, että teki kaiken vapaaehtoisesti (luopui yhteydenpidosta exien kanssa jne.) mutta silti. Yhteydenpito exiin ei ollut vähäistä. Sitä tapahtui joka viikko ja mielestäni viestien sisältö oli sellainen, ettei sitä olisi voinut kyllä vapaa ehtoisesti minulle näyttää. Enkä usko, että hänen exänsä mies tiesi näistä viesteistä. Onko normaalia roikkua noin exissään ja lähettää seksuaalisia viestejä? Ei minusta ainakaan. Eihän kukaan voi määritellä toisten parisuhdetta, mikä on oikein ja mikä ei. Parisuhteen osapuolet luovat itse omat sääntönsä ja sopivat mikä on sallittua, mikä ei. Me olemme säännöt sopineet ja miehelle on ollut alusta asti selvää, että tämä on hänelle vapaaehtoista. Jos säännöt eivät kelpaa, hän on vapaa lähtemään. Samat säännöt koskevat minuakin.

Uusi elämä

2013-04-15T18:27:00+03:00

Tuosta edellisestä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää jo kaksi vuotta ja paljon on muuttunut tässä välissä. Lapsettomuushoitomme menivät puihin, alkiot eivät selviytyneet sulatuksesta. Meille ei jäänyt pakkaseen mitään. Otimme koiran viime toukokuussa ja koitin sillä paikata välejämme ja toivoin, että se lähentäisi meitä ja toisi meille iloa. Koira kuitenkin vain kärjisti kriisiämme. Kesälomani aikana minusta tuli kiukkuinen ja väsynyt enkä jaksanut hoitaa koiraa yhtään. Yritin kovasti skarpata, sillä en ole ikinä ollut ihminen joka antaa periksi ensimmäisessä vastoinkäymisessä. Lenkkeilin kesän ja syksyn ja suunnittelin elämääni.

Olen monta vuotta jo suunnitellut ja miettinyt eroa sekä sitä, miten sen toteutan. Olen päässyt asuntohakemuksiin ja niiden täyttämiseen saakka. Se ratkaiseva askel on kuitenkin aina jäänyt ottamatta. Viime syksynä menin laivalle viettämään syntymäpäiviäni siskoni kanssa. Siellä tapahtui jotain joka avasi silmäni...Sain kokea lämpöä, läheisyyttä ja lempeyttä. Yhden illan jutusta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä homma ei edennyt halailua pidemmälle. Marraskuussa tapasin nykyisen mieheni ja saman tien otin ratkaisevan askeleen ja riuhtaisin itseni irti entisestä elämästäni.

Kaikki ei tietenkään sujunut kuten elokuvissa...Suunnittelin kaiken mielestäni hyvin, mutta silti oli aikamoinen vääntö exän kanssa. Päätin, että olen valmis luopumaan kaikesta, kunhan vain saan pitää mielenterveyteni. Aika lailla kaiken menetinkin, sillä en saanut mukaani muuta kuin vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarat. Koen sen kuitenkin olevan pieni hinta siitä, ettei mun tarvitse sietää häntä enää. Hänen syyllistävät ja uhkailevat viestit horjuttivat minua pitkään ja veivät yöunet, nyt olen tasa-painossa itseni kanssa. Myöskin uusi suhde mustasukkaisuuksineen ja totutteluineen vei liikaa energiaa. Siihen päälle pojallani alkoi kamala uhma heti eron jälkeen ja se jatkuu vieläkin.

Yhdessä vaiheessa jopa ajatuksen tasolla olin harkitsemassa exän takaisin ottamista, mutta sitten hän taas viestillä muistutti luonteestaan ja tajusin, etten koskaan enää voi palata samaan. En koskaan. Nykyinen mieheni on täysin exäni vastakohta ja vei aikaa tottua siihen. Olin jättämässä häntä monet kerrat, vaikka tajusin kuitenkin koko ajan etten häntä tule jättämään. Yhden ainoan kerran se oikeasti oli lähellä....Silloinkin ymmärsin etten voi elää ilman häntä. Minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja olen onnellinen. Tiedän, että suhteemme vain paranee kun tunnemme toisiamme paremmin ja särmät hioutuvat.

Olen ollut hänestä mustasukkainen. Enemmän kuin kenestäkään. On siihen ollut aihetta ja toivonkin, että häiriö-tekijät ovat nyt poistuneet elämästämme. Tunnistan pahuuden kun sitä näen ja vaistoan asioita. Hänellä oli asioita ja avasin hänen silmänsä niiden suhteen. En vain tiedä jääkö se siihen...En tiedä kuinka paljon kestän. Luulen minulla olevan vahva pää, mutta en loppujen lopuksi tiedä onko niin. Entäs jos jossain on minulle sopivampi mies jota kohtaan pystyn tuntemaan yhtä vahvoja tunteita kuin häntä kohtaan? En tiedä uskonko siihen oikeaan....Uskon siihen, että jokaiselle on muutama sopiva kumppani, joiden kanssa voi elää koko elämänsä ja tällä tarkoitan myös sielunkumppaneita.

Olisin ehkä halunnut kokea sinkku-kesän. Toisaalta, se on vaarallista...sydänsuruja ym. Kuunnellessani sinkkujen valitusta, ei se niin mukavaa ole. Itse ajattelin nauttivani siitä, kun olen yksin ja omissa oloissani, saan tehdä mitä haluan. Sitten kun niin oikeasti kävi, meinasin hajota yksinäisyyteen. En ole koskaan ollut yksin. Minulla on 3 sisarusta ja olen aloittanut seurustelun jo 15-vuotiaana enkä ole ollut sen jälkeen päivääkään sinkku. Nautin yksinolosta muutaman tunnin kerrallaan, mutta en kestä päiviä ja viikkoja yksin. Ahdistun ja itkettää...Päätin yrittää päästä tilanteen yläpuolelle ja yrittää nyt oikeasti olla onnellinen ja rakastaa ja lopettaa stressaaminen menneistä. Minä olen tässä ja nyt. Menneet laitetaan roskikseen ja haamut helvettiin...

Pitkästä aikaa

2011-03-05T20:21:01+02:00

Noniin, sainpas aikaiseksi kirjoitella tänne. Aina on ollut juttua mielessä, mutta kirjoittaminen on jäänyt, Tässä välissä (lokakuu-maaliskuu) on tullut muutettua, tehtyä töitä jne. Hoidotkin aloitettiin. Viime kuussa aloitettiin FET luonnolliseen kiertoon. Ultrassa havaittiin monta pientä munarakkulaa ja aloitin ovulaatiotestit. Tein niitä 10 päivää, eikä tulosta. Lääkärin kanssa sovittiin, että lopetan testit ja kokeillaan seuraavaksi FET lääkkeellliseen kiertoon. Sain Zumenon reseptin. Nyt sitten vaan odotetellaan koska ne menkat alkaa. Ne ois pitänyt alkaa jo eilen, mutta eipä näy.

Alunperin olin hoidoista todella innoissani, mutta enää en oikein tiedä. Vauvojen näkeminen herättää aina siihen, että millaista olisi jos...Empiminen johtuu siitä, että meillä ei miehen kanssa oikein suhteessa mene hyvin. En puhuisi kriisistä, sillä tämä johtuu miehen käytöksestä. Sama meininki kun aikaisemmin. Tämä tapahtuu aina kausittain. Hänellä on taas hermoilu+haukkumis+valittamis-kausi. Mikään, mitä teen tai sanon, ei ole hyvä. Olen hölmö, tyhmä, köyhä, bimbo jne. Kaiken lisäksi miehen puolen suku asettaa omat haasteensa tähän suhteeseen. Taloudelliset vaikeudet ja heidän jatkuva rahan pyytämisensä meiltä rassaavat jo ennestään heikolla tolalla olevaa liittoa.

Aikasemmin olen ehdottanut terapiaa. Viime tammikuussa (2010) minulla todettiin keskivaikea masennus ja pääsin terapiaan. Siellä monesti juteltiin siitä, että suurimmaksi osaksi se liittyy miehen käytökseen ja dominointiin. Mies ei kuitenkaan suostunut terapiaan. Uhkailulla ja mielialalääkityksen aloituksella sain miehen käytöksen kuriin, mutta nyt alkaa taas sama laulu. Päätin jo syksyllä 2008, että katselen tätä touhua korkeintaan 2 vuotta ja sitten toimin. No tässä sitä taas ollaan. Kuinka kauan ihminen voi odottaa muutosta toisessa ihmisessä ja koska tietää, milloin pitää antaa periksi? Aina sanotaan, ettei vaihtamalla parane. Mistä tiedän onko tämä "normaalia" mikä pitää vaan sietää?

Uusi yritys...?

2010-10-30T12:39:01+03:00

Viime kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo melkein viikko. Menkat alkoivat viime maanantaina, eli aavistukset osuivat oikeaan. Olin aika lamaantunut muutaman päivän, mutta nyt jo onneksi piristynyt. Luotan siihen, että FET onnistuisi meillä. Ainakin vahva aavistus siitä on. En vain tiedä, koska menemme siihen. Klinikan soittoaika on ensi viikolla ja pitäisi päättää, tehdäänkö FET joulukuussa vaiko ensi vuonna. Olen aika kärsimätön ja haluaisin yrittää heti, toisaalta ensi vuonna moni asia on selkiintynyt ja stressi niistä vähentynyt. Olemme myös suunnitelleet hääpäivän reissua joulukuun puoleenväliin ja jos tuo FET tehdään, täytyy reissu jättää väliin sillä tuo hoito on 1000 euron menoerä ja en voi ottaa silloin yhtään alkoholia.

Soittelin siis klinikalle viime maanantaina jolloin oli pp12. Ihmetyttää se, etteivät he EDES PAHOITELLEET Yhtään negatiivista tulosta! EIhän se tietenkään heidän vikansa ole, mutta olisi ollut mukavaa, että kalliin hoidon jälkeen olisi edes sanottu :" Olemme pahoillamme, haluaisitko jutella siitä?". Joten yksityinen ei ehkä kuitenkaan ole parempi kuin julkinen, kuten olen täällä jo parit kerrat todennut. Kaikki sivuutettiin ja ruvettiin vaan antamaan lääkärin aikaa.

YKsi asia minua vaivaa: Luovuttaessani munasoluja 3 vuotta sitten, Puregon annosta nostettiin 2 kertaa. Tässä meidän IVF:ssa annos oli koko ajan sama. Luovutus-hoidossa minulta saatiin 8 munasolua, nyt vain 5. Klinikan rahastusta? TOTTA KAIT LUOVUTUSHOITOON PANOSTETAAN, sehän maksaa pariskunnalle melkein 7000 euroa. Ollessani punktiossa, samassa huoneessa oli 2 luovuttajaa ja he saivat parempaa kohtelua kuin minä. Sen huomasi myös mieheni. Julkisella sentään kaikki saavat saman kohtelun, vaikka hoito onkin hitaampaa.

Olen kertonut avoimesti muutamille ihmisille hoidoistamme, nyt kun hoito ei onnistunut. Tuli sellainen tunne, ettei tätä jaksa kantaa yksin. Ja samapa tuo, hoitohan ei onnistunut. Anopille kerroin eilen. Hän arvasi ennen kertomista, että kyse on lapsesta. Hän on kyllä tiennyt, etten pysty saamaan lapsia luomusti mutta oli silti yllättynyt koeputkihedelmöityksestä. Monelle nämä termit eivät ole tuttuja. Todella moni pitää keinohedelmöitystä ja koeputkihedelmöitystä samana asiana.

Jos ennen joulua kokeilisi yhden FET:n. Toisaalta, meillä on jäljellä vain 3 alkiota eikä niillä varmaan saakaan kuin yhden pakastealkion siirron tehtyä. Alkiot kun eivät kestä hyvin sulatusta, pakastuksen ne kestävät hyvin. En enää pidä mitään itsestään selvyytenä, joten hiukan hirvittää etukäteen jos tulisin raskaaksi, kuinka paljon pelkään sen 9 kuukautta? Kaikkihan on aina mahdollista. Voi kunpa tälle tarinalle tulisi onnellinen loppu...

PP11

2010-10-24T07:48:01+03:00

Tein eilen päätöksen, että jos tänäänkin Aconin Early Detection testillä näyttää negatiivista, lopetan lugesteronit. Ne tekevät minusta väsyneen ja kiukkuisen. No, negahan se sitten oli Tiesin sen jo etukäteen. Jotenkin sen vain aavistaa, ettei nyt tärpännyt. Puhuttiin miehen kanssa eilen näistä tuntemuksista. Hän kehotti vain odottamaan keskiviikkoon ja vasta sen jälkeen heittämään toivon. Minä sanoin, että tiedän etten ole raskaana. Muutamme uuteen kotiin kuukauden päästä ja jatkamme elämäämme.

Seuraavaksi vuorossa olisi sitten FET eli PAS. Varmaankin joulukuuhun menee ennenkuin siihen päästään. Minulla on vahva vaisto, että kolmessa pakkasessa olevasta alkiosta vain yksi selviää sulatuksesta. Se yksi ainoa onkin sitten viimeinen toivomme. Johonkin täytyy raja vetää.

Minua harmittaa, ahdistaa ja masentaa ettemme onnistuneet. Eniten harmittaa rahan meno. Mietin jo ennen hoitoon menoa, jos käyttäisimme sen rahan matkustamiseen. Lapsettomuushoidoissa kun ei ikinä ole takeita onnistumisesta. Voi mennä rahaa tuhansia euroja, eikä silti yhtään lasta. Meillä on mennyt jo 2600 euroa. En edes halua kuvitella tämän vuoden lopussa kokonais-summaa, jos ja kun FET tehdään. Lääkekatto on yli, joten FET:n lääkkeet saan lähes ilmaiseksi.

Entäs jos se PAS ei onnistu? Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään kehossani toimi niinkuin pitäisi: se kehitti sappikiviä, jotka leikattiin 2008, nielurisat viime vuonna, kaksi kohdunulkoista, skolioosi, huono näkö jne. Enkä pysty edes naisen perustehtävään: lisääntymiseen. Aika masentavat fiilikset nyt. Toisaalta, olen hieman helpottonut, että vihdoinkin asia ratkesi. Enää ei tarvitse laittaa noita lugeja, joita vihaan.

PP9

2010-10-22T17:36:01+03:00

Testasin eilen hermostuksissani Sofi One Step:llä. Negatiivinenhan sieltä tuli :( Ei edes viivanpaikkaa näkynyt. En ole kyllä ikinä saanut viivanpaikkoja tai haamujen haamuja. Mittailin äskettäin lämpöä ja se näytti 36,4 (digitaalinen mittari). Elohopeakuumemittarilla lukema oli 37,1 Kumpi on luotettavampi? Koko ajan kyllä paleltaa, mutta se johtuu varmasti syksyn ensimmäisistä pakkasista. Vatsassa on painon tunne, munasarjoja vihloo ja tuntuu että menkat alkaa milloin tahansa. Menkkamaisista tuntemuksista en ole huolissani, monilla plussanneilla on ollut niitä.

Ajattelin testata huomenna uudelleen herkällä testillä, koska kyllä Pp10 jo pitäisi (?) näkyä jos kyse herkästä testistä. En tosin tiedä noista Sofi One Step testeistä, niitä on aika moni haukkunut, kun googletin. Minulla on kaapissa Acon testi (20 IU/ml) ja sitten noita sofeja sekä yksi Clear Blue+. Jos huomennakin nega, teen vielä maanantaina testin,samaten ke, koska se täytyy ilmoittaa klinikalle.

En oikein tiedä mitä ajatella. Tunteet on niin sekaisin, ettei oikeastaan enää ole edes vaistoa siitä, olisiko tärpännyt vai ei. Eilisen olin aivan masentunut tuosta lämpö-asiasta, nyt tuntuu että "jospa sittenkin..."

Pp 7

2010-10-20T21:36:01+03:00

Ensimmäinen viikko on kulunut nopeasti, mutta veikkaan että toinen viikko on suoranaista tuskaa. Olen päättänyt testata jo ensi lauantaina, jolloin on Pp10. Tetasin esikoisestakin 10 pv ovulaatiosta. Olen tähän asti olettanut, että ILMAN MUUTA tulen ensimmäisestä IVF:stä raskaaksi. Vikahan meillä on siinä, ettei minulla ole munatorvia. Olen tullut kolmesti raskaaksi, kohtu ja munasolut on kunnossa sekä siittiöt. Miksen siis tulisi raskaaksi?? Tänään menin mittaamaan lämpöä kuumemittarilla ja se näytti 36.7 astetta, eli normaali lämpöä. Iski kamala ahdistus, eihän tämä sitten onnistunutkaan!?

Eikös IVF-hoidossakin kuulu kehon lämpöjen nousta? Lugesteronhan on juuri sitä varten? Esikoisen kohdalla lämmöt olivat viikkoja hedelmöityksen jälkeen yli 37 astetta. Samaten muistaakseni tässä kohdunulkoisessa. Olen tällä hetkellä lamaantunut. Rahan menosta, pettymyksestä, ajasta, kärsimisestä..Maksoimme tänään IVF laskun ja se oli 1400 euroa. Kaikkineen hoito maksoi meille lääkkeineen 2600 Euroa

Sillä rahalla olisi saanut mukavan etelän matkan. Apua, jos tämä tosiaan oli tässä...Olimme vielä typeriä ja aloitimme hoidot loppuvuodesta, vaikka lääkekaton vuoksi ne olisi kannattanut aloittaa alkuvuodesta. Emme vaan jaksaneet enää odottaa. Lääkekatto meni yli reilusti. Pitäisikö sitä sitten kokeilla yksi FET ennen joulua? Lääkäri oli sitä mieltä, että jos tämä ei onnistu, odotetaan yksi kierto välissä ennen uutta yritystä. Meille jäi pakkaseen vain 3 alkiota.

Tosin, ei lääkekatosta hyötyä ole meille, emme nimittäin aio enää uutta IVF:ää käydä läpi. Jos tällä yhdellä kierroksella ei onnistu, emme yritä lasta väkisin. Uskon sitten vissiin jonkinlaiseen kohtaloon ja vaistokin jo sanoo, ettei kannata. Onpahan kuitenkin yritetty. Pitäisiköhän tehdä testi jo huomenna...mulla on kaapissa sellasia tosi herkkiä testejä (10 IU/ml) mutta en tiedä ovatko ne luotettavia. Ovat Sofi Ultimate merkkisiä. Aconilla olen tehnyt aina aikaisemmin, ja on ollut hyvä testi, näyttänyt aina oikein. Viikonlopuksi voisi hakea apteekista tuon first signal testin.

Miksi tämä raskautuminen on niin helkutin vaikeaa? Miten ihmeessä olemme saaneet tuon esikoisen luomusti? (tai no, söinhän minä Clomifenia...) Pahinta on se, etten tunne lähipiiristä ja sukulaisista yhtään lapsetonta tapausta. Meidän suvussamme kaikki ovat raskautuneet helposti, samaten miehen suvussa. Jotain "pientä ongelmaa" miehen siskolla oli, mutta ei näköjään kummoista, kun ilman hoitoja on saanut 4 lasta. Miksi se on joillekin niin helppoa?? Tarkoittaako tämä sitä, ettei meidän kuulu saada enempää lapsia?

Big Brother- Kaiken pahan alku ja juuri (?)

2010-10-18T17:27:01+03:00

Tunnustan: Olen seurannut tätä ohjelmaa edellisillä kausilla. Viime kaudella siinä oli vielä jotain mielenkiintoista ja koukuttavaa: Esa A sekä asukas-vaihto. Tämä kausi on pelkkää sekoilua, ryyppäystä, irstailua ja turhan jauhantaa. Tätä kautta olen katsonut yhden Talk Shown, kahden pää-lähetyksen ja lehtijuttujen verran. Apua, jos suomen nuoriso on oikeasti tätä tasoa!!

Kaikki tuntuu nykyään olevan normaalia: homous, lesbous, ryhmäseksi, ryyppäys, roskaruoan syöminen, huumeet, työttömyys...Yhdelläkään kilpailijalla ei näytä olevan kummoista koulustusta saatikka sitten työpaikkaa. Missä on uskollisuus, parisuhteen kunnioitus, avioliiton kunnioitus, rehellisen työn tekeminen, opiskelu, vanhempien ihmisten kunnioitus, säädyllinen kielenkäyttö, ahkeruus? Eikö hauskaa voi olla ilman alkoholia, onko se ainut syy juhlaan ja iloon kun sitä saa?

Näiden kilpailijoiden vanhemmat mahtavat olla ylpeitä jälkikasvustaan. Itse häpeäisin silmät päästäni ja tuntisin epäonnistuneeni täysin kasvatus-tehtävässä, jos oma lapseni menisi tuollaiseen roska-ohjelmaan. Esa A viime kaudella oli piristävä poikkeus: uskollinen, lojaali, fiksu, koulutettu, absolutisti, sekä hyvä tarinankertoja. Hänestä nämä Suomen toivot saisivat ottaa mallia!

Täytyy miettiä, minkälainen koti on näillä kilpailijoilla kuten esim. Ksenia, Eetu, Marika, Wilhelmiina? Mikä on mennyt pieleen? En väitä, että vanhemmat olisivat täysin vastuussa, mutta suuri osuus vanhemmilla on. Onko ura mennyt vanhemmuuden edelle? Rahasta on tullut kuningas? Entä sitten, kun koko elämä on käytetty työhön ja kuolo korjaa? Mihin ne rahat menevät? Ei niitä käsittääkseni mukaankaan saa. Tänne ne jäävät, kuten kaikki muukin omaisuus. Olisiko sittenkin ollut järkevämpää olla läsnäoleva äiti/isä ja kartuttaa henkistä pääomaa rahallisen sijaan?

Ihmisten pahoinvointi ja oireilu on jokapäiväistä. Rikollisuus, luonnottomat ilmiöt, luonnon katastrofit, sairaudet ja työttömyys on lisääntynyt. Mitä minä, pieni ihminen, voisin asialle tehdä? Minkälaiseen maailmaan olen lasta saamassa? Onko tämä maailma menossa vieläkin sairaampaan suuntaan? Kaikki Raamatun ennustukset ovat jo käyneet toteen, silti ihmiset väittävät ettei Jumalaa ole. PAKKOHAN Jumalan on olla olemassa! Kuka olisi muka voinut keksiä Raamatun omasta päästään? Miksi monet ihmiset aavistavat kuoleman läheisyyden? Miksi monet ovat sanoneet nähneensä enkeleitä? Raamatun tapahtumista suurin osa on tieteellisesti todistettu oikeasti tapahtuneeksi.

Jumala on ainut toivoni. Välillä kun olo on toivoton ja yritän selvitä tässä toivottomuuden maailmassa, kuuntelen hengellisiä kappeleita. Niillä oloni helpottuu. Tajuan, että joskus tämä hulluus loppuu ja kaikki on puhdasta ja kaunista. Jotkut väittävät, että on hullua uskoa Jumalaan. Vielä hullumpaa on olla uskomatta. Kokeile Jumalaa, hän vastaa sinullekin aivan varmasti. Minun rukouksiini on vastattu sadannet, ellei tuhannet kerrat. Ei se kaikki ole sattumaa. Monesti tunnen, että näin asian kuuluikin mennä.

Siihen en usko, että lapsettomuutemme olisi Jumalan tarkoitus. Jos niin olisi, miksi alkoholistit ja narkkarit sikiävät? Enkä ole katkera siitä, että kävimme kalliin ja rankan hoidon läpi. Tästä opimme taatusti taas jotain arvokasta ja osaamme myös arvostaa lastamme eri tavalla. En väitä, etteivätkö lapsen luonnollisesti saaneet vanhemmat arvostaisi, mutta ehkä kuitenkin tässä on eroa. Tämä lapsi syntyy, jos niin on tarkoitus. Yksikään ELÄMÄ ei ole turha. Erikoisia tuntemuksia ei vielä, 5 päivää siirron jälkeen, ole. Nyt vain odotellaan, päivä kerrallaan...

Keskiviikkoa!

2010-10-13T16:04:01+03:00

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan hyvin jännittävää aikaa. Ne ratkaisevat sen, tuleeko meille lapsi vai ei. Menin klinikalle vatsa ja rakko täynnä, kävin juuri ennen siirtoa syömässä ison pizzan Itse siirto oli helppo ja kivuton toimenpide: sisään laitettiin kohdunsuun tähystin (samanlainen vekotin kuin papa-koetta otettaessa), sitten sh jäi kanssani odottelemaan ja ultrasi samalla kohtua. Lääkäri haki muovi-katetrin ja alkion. Sen siirto kesti muutaman minuutin. Sen jälkeen lääkäri kävi labrassa tarkistamassa, että katetri on tyhjä ja homma oli sillä selvä. Näin alkion valkoisena pisteenä ruudulla.

Minun piti aloittaa eilen lugesteron, mutta muuttohässäkän keskellä unohdin. Minulla oli ne pöydällä valmiina, mutta kaiken stressin keskellä mieli teki tepposet. Muistin sen sitten klo 5.00 aamusta ja laitoin aamulla. Tuskinpa mun raskautuminen yhdestä unohduksesta kiinni on! Laitan niitä nyt sitten aamuin illoin seuraavat kaksi viikkoa.

Sain klinikalta raskaustestin, vaikka on mulla niitä kotonakin. Nyt sitten ei auta muu kuin odotella. Onneksi tässä on muutakin miettimistä; muuttoa, töitä, opintoja. Niin ja onhan meillä 4v. poikakin...

Punktio ohi..

2010-10-12T12:09:01+03:00

Eilen oli punktio. Alunperin pelkäsin, että se sattuu koska tiedän että punktiot ovat erilaisia joka kerralla. Mulla on myös huonet suonet, niihin on vaikea laittaa kanyylia ja ottaa verikoetta. Olen ollut muutaman kerran sairaalassa ja siellä ane-lääkäri on aina laittanut kanyylin. Noh, punktiossa puhkaistiin 2 suonta, sitten kolmannella kerralla sh sai kanyylin paikoilleen.

Otin diapamia matkalla klinikalle, se alkoi vaikuttamaan klinikalla odottaessani. Tuli hilpeä olo ja palelu loppui. Viimeeksi punktiossa olin taju kankaalla, nyt tajusin koko ajan mitä tapahtuu. Tunsin muutamia vihlaisuja, mutta en varsinaista kipua. Toimenpiteen jälkeen lääkäri joutui tyrehdyttämään verenvuotoa, kun oli vahingossa puhkaissut pienen suonen.

Toimenpiteen jälkeen oli vatsa niin kipeä, etten päässyt sängystä ylös. Sain panacodia, joka ei auttanut. Sen jälkeen sain lihakseen särkylääkettä, se auttoi ja pääsimme lähtemään kotiin miehen kanssa. Toimenpiteen jälkeen kyselin montako munasolua saatiin. Pettymys oli melkoinen kun saalis oli vain 5. Tänään klinikalta soitettiin. Saivat siis 5 munasolua, joista 4 oli kypsiä. Hedelmöittyivät hienosti ja solut näyttävät biologin mukaan vahvoilta ja hyviltä. Huomenna siirto. Loput, jos hyvin käy, 3 kpl, menevät pakkaseen.

Kaikesta kauheinta on odottaminen, en ymmärrä miten jaksan huomisesta sen 2 viikkoa olla testaamatta kertaakaan. Raskaustestit odottavat kaapissa. Aloitan lugesteronin tänä iltana jo. Onneksi olen töissä, niin onpahan jotain tekemistä, ettei tarvitse koko ajan miettiä tätä raskaus-asiaa.