Tuosta edellisestä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää jo kaksi vuotta ja paljon on muuttunut tässä välissä. Lapsettomuushoitomme menivät puihin, alkiot eivät selviytyneet sulatuksesta. Meille ei jäänyt pakkaseen mitään. Otimme koiran viime toukokuussa ja koitin sillä paikata välejämme ja toivoin, että se lähentäisi meitä ja toisi meille iloa. Koira kuitenkin vain kärjisti kriisiämme. Kesälomani aikana minusta tuli kiukkuinen ja väsynyt enkä jaksanut hoitaa koiraa yhtään. Yritin kovasti skarpata, sillä en ole ikinä ollut ihminen joka antaa periksi ensimmäisessä vastoinkäymisessä. Lenkkeilin kesän ja syksyn ja suunnittelin elämääni.

Olen monta vuotta jo suunnitellut ja miettinyt eroa sekä sitä, miten sen toteutan. Olen päässyt asuntohakemuksiin ja niiden täyttämiseen saakka. Se ratkaiseva askel on kuitenkin aina jäänyt ottamatta. Viime syksynä menin laivalle viettämään syntymäpäiviäni siskoni kanssa. Siellä tapahtui jotain joka avasi silmäni...Sain kokea lämpöä, läheisyyttä ja lempeyttä. Yhden illan jutusta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä homma ei edennyt halailua pidemmälle. Marraskuussa tapasin nykyisen mieheni ja saman tien otin ratkaisevan askeleen ja riuhtaisin itseni irti entisestä elämästäni.

Kaikki ei tietenkään sujunut kuten elokuvissa...Suunnittelin kaiken mielestäni hyvin, mutta silti oli aikamoinen vääntö exän kanssa. Päätin, että olen valmis luopumaan kaikesta, kunhan vain saan pitää mielenterveyteni. Aika lailla kaiken menetinkin, sillä en saanut mukaani muuta kuin vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarat. Koen sen kuitenkin olevan pieni hinta siitä, ettei mun tarvitse sietää häntä enää. Hänen syyllistävät ja uhkailevat viestit horjuttivat minua pitkään ja veivät yöunet, nyt olen tasa-painossa itseni kanssa. Myöskin uusi suhde mustasukkaisuuksineen ja totutteluineen vei liikaa energiaa. Siihen päälle pojallani alkoi kamala uhma heti eron jälkeen ja se jatkuu vieläkin. 

Yhdessä vaiheessa jopa ajatuksen tasolla olin harkitsemassa exän takaisin ottamista, mutta sitten hän taas viestillä muistutti luonteestaan ja tajusin, etten koskaan enää voi palata samaan. En koskaan. Nykyinen mieheni on täysin exäni vastakohta ja vei aikaa tottua siihen. Olin jättämässä häntä monet kerrat, vaikka tajusin kuitenkin koko ajan etten häntä tule jättämään. Yhden ainoan kerran se oikeasti oli lähellä....Silloinkin ymmärsin etten voi elää ilman häntä. Minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja olen onnellinen. Tiedän, että suhteemme vain paranee kun tunnemme toisiamme paremmin ja särmät hioutuvat.

Olen ollut hänestä mustasukkainen. Enemmän kuin kenestäkään. On siihen ollut aihetta ja toivonkin, että häiriö-tekijät ovat nyt poistuneet elämästämme. Tunnistan pahuuden kun sitä näen ja vaistoan asioita. Hänellä oli asioita ja avasin hänen silmänsä niiden suhteen. En vain tiedä jääkö se siihen...En tiedä kuinka paljon kestän. Luulen minulla olevan vahva pää, mutta en loppujen lopuksi tiedä onko niin. Entäs jos jossain on minulle sopivampi mies jota kohtaan pystyn tuntemaan yhtä vahvoja tunteita kuin häntä kohtaan? En tiedä uskonko siihen oikeaan....Uskon siihen, että jokaiselle on muutama sopiva kumppani, joiden kanssa voi elää koko elämänsä ja tällä tarkoitan myös sielunkumppaneita. 

Olisin ehkä halunnut kokea sinkku-kesän. Toisaalta, se on vaarallista...sydänsuruja ym. Kuunnellessani sinkkujen valitusta, ei se niin mukavaa ole. Itse ajattelin nauttivani siitä, kun olen yksin ja omissa oloissani, saan tehdä mitä haluan. Sitten kun niin oikeasti kävi, meinasin hajota yksinäisyyteen. En ole koskaan ollut yksin. Minulla on 3 sisarusta ja olen aloittanut seurustelun jo 15-vuotiaana enkä ole ollut sen jälkeen päivääkään sinkku. Nautin yksinolosta muutaman tunnin kerrallaan, mutta en kestä päiviä ja viikkoja yksin. Ahdistun ja itkettää...Päätin yrittää päästä tilanteen yläpuolelle ja yrittää nyt oikeasti olla onnellinen ja rakastaa ja lopettaa stressaaminen menneistä. Minä olen tässä ja nyt. Menneet laitetaan roskikseen ja haamut helvettiin...