lauantai, 18. tammikuu 2014
Ahdistus ja painajaiset
maanantai, 15. huhtikuu 2013
Uusi elämä
Tuosta edellisestä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää jo kaksi vuotta ja paljon on muuttunut tässä välissä. Lapsettomuushoitomme menivät puihin, alkiot eivät selviytyneet sulatuksesta. Meille ei jäänyt pakkaseen mitään. Otimme koiran viime toukokuussa ja koitin sillä paikata välejämme ja toivoin, että se lähentäisi meitä ja toisi meille iloa. Koira kuitenkin vain kärjisti kriisiämme. Kesälomani aikana minusta tuli kiukkuinen ja väsynyt enkä jaksanut hoitaa koiraa yhtään. Yritin kovasti skarpata, sillä en ole ikinä ollut ihminen joka antaa periksi ensimmäisessä vastoinkäymisessä. Lenkkeilin kesän ja syksyn ja suunnittelin elämääni.
Olen monta vuotta jo suunnitellut ja miettinyt eroa sekä sitä, miten sen toteutan. Olen päässyt asuntohakemuksiin ja niiden täyttämiseen saakka. Se ratkaiseva askel on kuitenkin aina jäänyt ottamatta. Viime syksynä menin laivalle viettämään syntymäpäiviäni siskoni kanssa. Siellä tapahtui jotain joka avasi silmäni...Sain kokea lämpöä, läheisyyttä ja lempeyttä. Yhden illan jutusta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä homma ei edennyt halailua pidemmälle. Marraskuussa tapasin nykyisen mieheni ja saman tien otin ratkaisevan askeleen ja riuhtaisin itseni irti entisestä elämästäni.
Kaikki ei tietenkään sujunut kuten elokuvissa...Suunnittelin kaiken mielestäni hyvin, mutta silti oli aikamoinen vääntö exän kanssa. Päätin, että olen valmis luopumaan kaikesta, kunhan vain saan pitää mielenterveyteni. Aika lailla kaiken menetinkin, sillä en saanut mukaani muuta kuin vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarat. Koen sen kuitenkin olevan pieni hinta siitä, ettei mun tarvitse sietää häntä enää. Hänen syyllistävät ja uhkailevat viestit horjuttivat minua pitkään ja veivät yöunet, nyt olen tasa-painossa itseni kanssa. Myöskin uusi suhde mustasukkaisuuksineen ja totutteluineen vei liikaa energiaa. Siihen päälle pojallani alkoi kamala uhma heti eron jälkeen ja se jatkuu vieläkin.
Yhdessä vaiheessa jopa ajatuksen tasolla olin harkitsemassa exän takaisin ottamista, mutta sitten hän taas viestillä muistutti luonteestaan ja tajusin, etten koskaan enää voi palata samaan. En koskaan. Nykyinen mieheni on täysin exäni vastakohta ja vei aikaa tottua siihen. Olin jättämässä häntä monet kerrat, vaikka tajusin kuitenkin koko ajan etten häntä tule jättämään. Yhden ainoan kerran se oikeasti oli lähellä....Silloinkin ymmärsin etten voi elää ilman häntä. Minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja olen onnellinen. Tiedän, että suhteemme vain paranee kun tunnemme toisiamme paremmin ja särmät hioutuvat.
Olen ollut hänestä mustasukkainen. Enemmän kuin kenestäkään. On siihen ollut aihetta ja toivonkin, että häiriö-tekijät ovat nyt poistuneet elämästämme. Tunnistan pahuuden kun sitä näen ja vaistoan asioita. Hänellä oli asioita ja avasin hänen silmänsä niiden suhteen. En vain tiedä jääkö se siihen...En tiedä kuinka paljon kestän. Luulen minulla olevan vahva pää, mutta en loppujen lopuksi tiedä onko niin. Entäs jos jossain on minulle sopivampi mies jota kohtaan pystyn tuntemaan yhtä vahvoja tunteita kuin häntä kohtaan? En tiedä uskonko siihen oikeaan....Uskon siihen, että jokaiselle on muutama sopiva kumppani, joiden kanssa voi elää koko elämänsä ja tällä tarkoitan myös sielunkumppaneita.
Olisin ehkä halunnut kokea sinkku-kesän. Toisaalta, se on vaarallista...sydänsuruja ym. Kuunnellessani sinkkujen valitusta, ei se niin mukavaa ole. Itse ajattelin nauttivani siitä, kun olen yksin ja omissa oloissani, saan tehdä mitä haluan. Sitten kun niin oikeasti kävi, meinasin hajota yksinäisyyteen. En ole koskaan ollut yksin. Minulla on 3 sisarusta ja olen aloittanut seurustelun jo 15-vuotiaana enkä ole ollut sen jälkeen päivääkään sinkku. Nautin yksinolosta muutaman tunnin kerrallaan, mutta en kestä päiviä ja viikkoja yksin. Ahdistun ja itkettää...Päätin yrittää päästä tilanteen yläpuolelle ja yrittää nyt oikeasti olla onnellinen ja rakastaa ja lopettaa stressaaminen menneistä. Minä olen tässä ja nyt. Menneet laitetaan roskikseen ja haamut helvettiin...
lauantai, 5. maaliskuu 2011
Pitkästä aikaa
Noniin, sainpas aikaiseksi kirjoitella tänne. Aina on ollut juttua mielessä, mutta kirjoittaminen on jäänyt, Tässä välissä (lokakuu-maaliskuu) on tullut muutettua, tehtyä töitä jne. Hoidotkin aloitettiin. Viime kuussa aloitettiin FET luonnolliseen kiertoon. Ultrassa havaittiin monta pientä munarakkulaa ja aloitin ovulaatiotestit. Tein niitä 10 päivää, eikä tulosta. Lääkärin kanssa sovittiin, että lopetan testit ja kokeillaan seuraavaksi FET lääkkeellliseen kiertoon. Sain Zumenon reseptin. Nyt sitten vaan odotetellaan koska ne menkat alkaa. Ne ois pitänyt alkaa jo eilen, mutta eipä näy.
Alunperin olin hoidoista todella innoissani, mutta enää en oikein tiedä. Vauvojen näkeminen herättää aina siihen, että millaista olisi jos...Empiminen johtuu siitä, että meillä ei miehen kanssa oikein suhteessa mene hyvin. En puhuisi kriisistä, sillä tämä johtuu miehen käytöksestä. Sama meininki kun aikaisemmin. Tämä tapahtuu aina kausittain. Hänellä on taas hermoilu+haukkumis+valittamis-kausi. Mikään, mitä teen tai sanon, ei ole hyvä. Olen hölmö, tyhmä, köyhä, bimbo jne. Kaiken lisäksi miehen puolen suku asettaa omat haasteensa tähän suhteeseen. Taloudelliset vaikeudet ja heidän jatkuva rahan pyytämisensä meiltä rassaavat jo ennestään heikolla tolalla olevaa liittoa.
Aikasemmin olen ehdottanut terapiaa. Viime tammikuussa (2010) minulla todettiin keskivaikea masennus ja pääsin terapiaan. Siellä monesti juteltiin siitä, että suurimmaksi osaksi se liittyy miehen käytökseen ja dominointiin. Mies ei kuitenkaan suostunut terapiaan. Uhkailulla ja mielialalääkityksen aloituksella sain miehen käytöksen kuriin, mutta nyt alkaa taas sama laulu. Päätin jo syksyllä 2008, että katselen tätä touhua korkeintaan 2 vuotta ja sitten toimin. No tässä sitä taas ollaan. Kuinka kauan ihminen voi odottaa muutosta toisessa ihmisessä ja koska tietää, milloin pitää antaa periksi? Aina sanotaan, ettei vaihtamalla parane. Mistä tiedän onko tämä "normaalia" mikä pitää vaan sietää?
lauantai, 30. lokakuu 2010
Uusi yritys...?
Viime kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo melkein viikko. Menkat alkoivat viime maanantaina, eli aavistukset osuivat oikeaan. Olin aika lamaantunut muutaman päivän, mutta nyt jo onneksi piristynyt. Luotan siihen, että FET onnistuisi meillä. Ainakin vahva aavistus siitä on. En vain tiedä, koska menemme siihen. Klinikan soittoaika on ensi viikolla ja pitäisi päättää, tehdäänkö FET joulukuussa vaiko ensi vuonna. Olen aika kärsimätön ja haluaisin yrittää heti, toisaalta ensi vuonna moni asia on selkiintynyt ja stressi niistä vähentynyt. Olemme myös suunnitelleet hääpäivän reissua joulukuun puoleenväliin ja jos tuo FET tehdään, täytyy reissu jättää väliin sillä tuo hoito on 1000 euron menoerä ja en voi ottaa silloin yhtään alkoholia.
Soittelin siis klinikalle viime maanantaina jolloin oli pp12. Ihmetyttää se, etteivät he EDES PAHOITELLEET Yhtään negatiivista tulosta! EIhän se tietenkään heidän vikansa ole, mutta olisi ollut mukavaa, että kalliin hoidon jälkeen olisi edes sanottu :" Olemme pahoillamme, haluaisitko jutella siitä?". Joten yksityinen ei ehkä kuitenkaan ole parempi kuin julkinen, kuten olen täällä jo parit kerrat todennut. Kaikki sivuutettiin ja ruvettiin vaan antamaan lääkärin aikaa.
YKsi asia minua vaivaa: Luovuttaessani munasoluja 3 vuotta sitten, Puregon annosta nostettiin 2 kertaa. Tässä meidän IVF:ssa annos oli koko ajan sama. Luovutus-hoidossa minulta saatiin 8 munasolua, nyt vain 5. Klinikan rahastusta? TOTTA KAIT LUOVUTUSHOITOON PANOSTETAAN, sehän maksaa pariskunnalle melkein 7000 euroa. Ollessani punktiossa, samassa huoneessa oli 2 luovuttajaa ja he saivat parempaa kohtelua kuin minä. Sen huomasi myös mieheni. Julkisella sentään kaikki saavat saman kohtelun, vaikka hoito onkin hitaampaa.
Olen kertonut avoimesti muutamille ihmisille hoidoistamme, nyt kun hoito ei onnistunut. Tuli sellainen tunne, ettei tätä jaksa kantaa yksin. Ja samapa tuo, hoitohan ei onnistunut. Anopille kerroin eilen. Hän arvasi ennen kertomista, että kyse on lapsesta. Hän on kyllä tiennyt, etten pysty saamaan lapsia luomusti mutta oli silti yllättynyt koeputkihedelmöityksestä. Monelle nämä termit eivät ole tuttuja. Todella moni pitää keinohedelmöitystä ja koeputkihedelmöitystä samana asiana.
Jos ennen joulua kokeilisi yhden FET:n. Toisaalta, meillä on jäljellä vain 3 alkiota eikä niillä varmaan saakaan kuin yhden pakastealkion siirron tehtyä. Alkiot kun eivät kestä hyvin sulatusta, pakastuksen ne kestävät hyvin. En enää pidä mitään itsestään selvyytenä, joten hiukan hirvittää etukäteen jos tulisin raskaaksi, kuinka paljon pelkään sen 9 kuukautta? Kaikkihan on aina mahdollista. Voi kunpa tälle tarinalle tulisi onnellinen loppu...
sunnuntai, 24. lokakuu 2010
PP11
Tein eilen päätöksen, että jos tänäänkin Aconin Early Detection testillä näyttää negatiivista, lopetan lugesteronit. Ne tekevät minusta väsyneen ja kiukkuisen. No, negahan se sitten oli Tiesin sen jo etukäteen. Jotenkin sen vain aavistaa, ettei nyt tärpännyt. Puhuttiin miehen kanssa eilen näistä tuntemuksista. Hän kehotti vain odottamaan keskiviikkoon ja vasta sen jälkeen heittämään toivon. Minä sanoin, että tiedän etten ole raskaana. Muutamme uuteen kotiin kuukauden päästä ja jatkamme elämäämme.
Seuraavaksi vuorossa olisi sitten FET eli PAS. Varmaankin joulukuuhun menee ennenkuin siihen päästään. Minulla on vahva vaisto, että kolmessa pakkasessa olevasta alkiosta vain yksi selviää sulatuksesta. Se yksi ainoa onkin sitten viimeinen toivomme. Johonkin täytyy raja vetää.
Minua harmittaa, ahdistaa ja masentaa ettemme onnistuneet. Eniten harmittaa rahan meno. Mietin jo ennen hoitoon menoa, jos käyttäisimme sen rahan matkustamiseen. Lapsettomuushoidoissa kun ei ikinä ole takeita onnistumisesta. Voi mennä rahaa tuhansia euroja, eikä silti yhtään lasta. Meillä on mennyt jo 2600 euroa. En edes halua kuvitella tämän vuoden lopussa kokonais-summaa, jos ja kun FET tehdään. Lääkekatto on yli, joten FET:n lääkkeet saan lähes ilmaiseksi.
Entäs jos se PAS ei onnistu? Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään kehossani toimi niinkuin pitäisi: se kehitti sappikiviä, jotka leikattiin 2008, nielurisat viime vuonna, kaksi kohdunulkoista, skolioosi, huono näkö jne. Enkä pysty edes naisen perustehtävään: lisääntymiseen. Aika masentavat fiilikset nyt. Toisaalta, olen hieman helpottonut, että vihdoinkin asia ratkesi. Enää ei tarvitse laittaa noita lugeja, joita vihaan.