Siinäpä sitä sulattamista. Pyhitän tämän kirjoitukseni ainoastaan avautumiseen ja stressin purkuun, valmistautukaa siis kuuntelemaan valitusta... Otsikko kertoo melkoisen paljon tämän hetkisestä mielentilastani. Olen törmännyt tähän asenteeseen turhan usein ja liikaa. Miksi itseään puolustava ja arvostava nainen on uhka miehille (ja myös muille naisille)? Ovatko muut hänelle kateellisia? Miksi nyhveröitä pidetään hyvinä? 

Itse olen aikuisikääni saakka ja senkin jälkeen, ollut heikko luonne. Viettieni, mielihalujeni ja päähänpistojeni vietävänä. Arka arvostelulle, eikä rohkeutta puolustautua. Huono itsetunto. Ottaa kenet vain, kunhan vain saisi jonkun. Tuttua tekstiä kenties sinulle? Minulle ainakin. Vasta sen jälkeen kun sain lapsen, jonkimoinen itsensä arvostus on noussut pinnalle minussa. "Minuahan ei näin kohdella!". Voi kunpa olisi tämä pää ollut jo 15-vuotiaana.

Mieheni on minua 12 vuotta vanhempi. Aluksi pidin sitä hyvänä; uskollisuus on hänen hyveensä ja elämää jo nähty. Enää en tiedä onko ikäerossamme hyviä vai huonoja puolia enemmän. Hän tuntuu usein unohtavan, että olen vasta 27-vuotias. Sen ikäisellä ei kuulu olla työkokemusta, ei säästöjä. Eikä se ole epänormaalia jos tämän ikäinen haluaa joskus (2 kertaa vuodessa) hurvitella. Hän pitää minua välillä lapsellisena tuhlarina ja minä pidän häntä tylsimyksenä.

Hyvä puoli erilaisissa luonteissamme ja ikäerossa on se, että täydennämme toisiamme. Häneltä olen oppinut pitkäjänteisyyttä ja säästäväisyyttä, hän minulta spontaniutta, elämästä nauttimista, rauhallisuutta ja elämän arvostamista. Lapsuutemme ovat hyvin erilaiset; mieheni on kaiken saanut, kotona pitkään asustanut ja minä elämän hyljeksimä, ei-toivottu alkoholistiperheen lapsi. Valitettavasti lapsuus luo pohjan aikuisuudelle ja tätä mieheni on vaikea ymmärtää. 

Perusturvallisuuden puute, jatkuva valehtelu, väkivalta, köyhyys, muista huolehtiminen ja hyväksikäyttö jättävät jälkensä keneen tahansa. Minä olen aina ollut vahva ihminen, joka uskoo Jumalaan. Nimenomaan usko on aina pelastanut minut kiperissä tilanteissa ja auttanut jaksamaan. Ilman sitä olisin varmasti mielenterveys-ongelmainen nuori, joka on sairaseläkkeellä. Valitettavasti veljeni ja siskoni eivät ole yhtä vahvoja kuin minä, heillä on juuri noita yllämainittuja ongelmia. Saan olla kiitollinen, että olen elossa ja asiani ovat hyvin. 

Mieheni käytös on vaivannut  minua jo pitkän aikaa. Välillä olen uhkaillut avioerolla, välillä masennuslääkkeillä ja milloin milläkin. Raukkamaista, tiedän. Ammattissani saan nähdä jatkuvasti ihmisiä, joilla on asiat oikeasti hyvin huonosti. On sairauksia ja ties mitä muuta. Me olemme terveitä, joilla on molemmilla työpaikat ja ihana, terve lapsi. Siinä on syitä kiitollisuuteen. Mieheni jatkuva valitus, kitinä, asioiden suurentelu, hermostuminen, muiden syyttäminen ja mökötys alkaa suoraan sanottuna korpeamaan jo siinä määrin, että mietin millä seuraavaksi uhkailen.

Mieheni aloitti taas kesällä vuorotyöt ja suhde on taas siitä lähtien kulkenut alamäkeä. Mitkään neuvoni, elämäntapa-ohjeeni, ruoat eivät kelpaa. Tässä kohtaa olen jo miettinyt, miksi ihmeessä haluan toisen lapsen miehen kanssa, jota en edes kestä katsoa koko päivää? Kun miehellä menee hyvin ja hän on hyvällä tuulella, on koko perhe hyvällä tuulella. Kun mies on hermona, myös lapsi ja minä hermostumme. Vaikka aamulla kuinka päätän, etten tänään hermostu miehen jutuista, hermostun kuitenkin. Hän osaa provosoida ja minä hölmö provoisoidun.

Mieheni on nähnyt lapsuudessaan parisuhteen mallin, jossa toinen arvostelee toista ja toinen kuuntelee kiltisti. Meillä se ei mene niin. Minä olen liian vahva kuunnellakseni sellaista. Miehen veljen vaimo sen sijaan kuuntelee kiltisti mieheni veljeltä solvausta toisensä perään. Jokaisen malja ja mitta täyttyy joskus. Ja sitten kun se tapahtuu, se malja vyöryy niin paljon yli, ettei sitä pelasta enää mikään. Puolison kunnioitus, reilu peli, tuki, turva, arvostus...kauniita sanoja. En halua erota. Tiukan paikan tullen olen lähtenyt lapsen kanssa sukuloimaan viikoksi jotta tilanne rauhoittuu. EI sitäkään voi loputtomiin tehdä.

Haluanko antaa lapselle tälläisen parisuhdemallin? Mieheni on erinomainen isä ja kun meillä menee hyvin, olemme todella onnellisia. Niitä onnellisia kausia vain pitäisi olla enemmän kuin huonoja. Olisinko onnellinen jonkun toisen kanssa alkuhuuman haihduttua? Enkö ole kärsinyt tarpeeksi tässä elämässä huonoa kohtelua sietääkseni sitä enää enempää? Miksi ylipäätään siedän sitä? Miten saan miehen silmät avautumaan? Itselläni on jo viikkoja jatkunut vatsakivut ja ripuli, uskon että se on henkistä oirelua. Olenko tarpeeksi vahva pysyäkseni järijssä tässä suhteessa?