Noniin, tulipa sitten aloitettua tälläinenkin. On ollut tämäkin mielessä jo pitkään, mutta vasta nyt pääsin sanoista tekoihin. Blogini kestoaihe on siis lapsettomuus ja koska olen ammatiltani hoitaja, kerron siitäkin. Kerron kuitenkin ensin itsestäni. Olen 27-vuotias alle kouluikäisen lapsen äiti ja naimisissa olen ollut vuodesta 2003. Olen aina pitänyt lapsista ja tiennyt myös niitä itse haluavani kaksi, mikä on aika "standardi". Ikinä en ole ajatellut, että en saisi lapsia niitä halutessani. Teini-ikäisenä pelkäsin raskautta niin kovasti, että käytin varmuuden vuoksi tupla-ehkäisyä. 

Lapsi tuli ajankohtaiseksi 8 vuotta sitten kun tapasin nykyisen mieheni. Hän on minua jonkun verran vanhempi, sinkkuna elellyt ennen minua. Kaikki palaset joten "loksahtivat kohdalleen" ja vauva-kuume alkoi jylläämään jo seurustelumme alussa. Aika vähän puhuimme ehkäisystä ja niinpä sitä ei sitten käytetty kuin suhteen alussa. Raskaaksi tulin vajaa vuosi tapaamisesta. 

Kuukautiset olivat myöhässä muutaman päivän ja oletin tietysti heti, että olen raskaana. Raskaustesti oli kuitenkin negatiivinen. Menkat alkoivat ja unohdin asian. Vajaa pari viikkoa myöhemmin tuli outoja oireita: päänsärkyä, vatsakipuja ja väsymystä. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Sitten alkoivat niin kovat vatsakivut, että hakeuduin päivystykseen. Siellä todettiin kohdunulkoinen raskaus, joka leikattiin saman tien. 

Tapausta en kait "tajunnut" surra, vaan ajattelin että "eipä hätää, voimme saada toisen lapsen alulle". Toinen munatorvi jouduttiin poistamaan ja pelkäsin, että se huonontaa mahdollisuuksiani tulla raskaaksi. Lähemmäs vuosi meni, ja painostin gynekologia kirjoittamaan Clomifen reseptin. Söin Clomifenia ja tulin heti raskaaksi. Tunne oli sanoinkuvaamaton, olin todella onnellinen ja helpottunut. Koko raskausaika pahoinvointia lukuunottamatta oli elämäni onnellisinta aikaa. 

Kaikki meni kuten pitikin, synnytin alateitse ja vauva oli helppo. Imetys sujui, mutta maitoa ei tullut riittävästi. Ensisynnyttäjänä itsevarmuus ei riittänyt vaikka kaikki konstit mammateestä pumppaamiseen kokeilinkin. Vauva kuitenkin kasvoi, nukkui hyvin ja oli rauhallinen. Jo silloin tiesin haluavani toisenkin mahdollisimman pian. Muutimme rivitaloon lapsemme ollessa vuoden ikäinen ja käytimme ehkäisyä. Keväällä 2008 tulin uudestaan raskaaksi.

Olin taas hyvin onnellinen uudesta tilanteesta, mutta jokin vaisto takoi päässä ettei kaikki ole hyvin. Raskaustestiin saamani plussa oli haalea, vaikka ensimmäisessä raskaudessa se oli näillä kiertopäivillä jo selkeä ja vahva. Ultrassa todettiin näkyvän se, mitä siellä kuuluukin eli sikiöpussi ja sikiökaiku. Viikko myöhemmin makasin taas leikkauspöydällä ja nyt vietiin toinenkin munatorvi. Tieto oli murskaava, en tahtonut uskoa asiaa millään. Vihasin sairaalasta palattua kaikkea, vihasin Jumalaa, vihasin naisia jotka tulevat "vahingossa" raskaaksi. 

Olin varma, etten selviä kesästä millään. Onneksi minulla oli esikoiseni, hän pakotti minut elämään takaisin. Kesä meni ja en muista siitä pahemmin mitään. Tapaus antoi potkun persuksille ja aloin opiskella terveys-alaa syksyllä. Vauvakuume poltti takaraivossa ja mietin sopivaa ajankohtaa hoidoille, sillä ilman IVF:ää emme lasta jatkossa saisi. 

Se hetki ei koskaan saapunut. Se hetki, jolloin on 100 % tunne, että nyt kaikki on hyvin ja aloitamme hoidot. Ensin sen piti olla ensi keväänä, jolloin olen valmistunut ja olemme muuttaneet. Vauvakuume kuitenkin voitti, ja päätimme aloittaa ensin hoidot ja sitten hoitaa asiamme järjestykseen. Tai siis minä päätin, mies ei oli ensin vähän jarruttelemassa, vaikka potee hänkin jonkinlaista kuumetta. 

Jahkailtuamme aikamme minä otin ohjat ja puhelimen käsiini ja soitin yksityiselle lapsettomuus-klinikalle. Mietin julkistakin puolta, mutta yksityinen on mielestäni inhimillisempi ja lääkärinkin saa valita. Luovutin myös munasolujani kyseisellä klinikalla kolmisen vuotta sitten. Lääkäriksi valitsin saman ihmisen, joka oli munasolun luovutuksessakin. 

Ensi käynti oli viime viikolla ja vaikka epäröimme vielä klinikalle kävellessämmekin, niin klinikalla tunne siitä, että teemme oikein, varmistui. Olin jo verikokeessa ja vastaanottamassa reseptejä, ennenkuin huomasinkaan. Nyt sitten odotellaan ensi viikkoa, jolloin aloitan Primolutin. Kahden viikon päästä aloitetaan pistoksen ja punktio ajoittuu viikolle 41. Pitkä aika vielä...

Hoito maksaa tietenkin paljon. IVF+lääkkeet+ensikäynti+verikokeet maksavat noin 2400 euroa. Pieni hinta omasta lapsesta. Esikoisestani olisin valmis maksamaan ja antamaan kaiken mitä omistan. Pieniä pelkoja on hiipinyt mieleen, niitä on itse asiassa ollut koko ajan. Mitä jos raskaus menee kesken? Mitä jos syntyy vammainen lapsi? Mitä jos on joku muu sairaus?  Esikoisen kohdalla tiedostin riskit, mutta koko ajan oli vahva tunne siitä, että kaikki on kunnossa.

Olen myös ollut saman ikuisuus-kysymyksen edessä kuin varmasti kaikki lasta haluavat: Mitä jos tyydymme yhteen ja teemme elämästämme mukavaa matkustamalla? Olen aina rakastanut matkamista ja teimme reissun viime keväänä Etelä-eurooppaan ja se oli ihana reissu. Lapsemme on myös helppo reissussa, oikea unelma-tapaus. Kuuntelemalla työtovereita ja asiakkaita, en halua katua eläkkeellä sitä, etten yrittänyt toista lasta. Se on asia, jota ei voi myöhemmin muuttaa, matkat kun eivät karkaa minnekään.

Harvat katuvat lasten saamista, useat katuvat sitä, etteivät "tehneet" lasta. Tekemisestä puhun siksi, että harvoin lapsia tekemättä saadaan. Katkeruus paistaa varmasti edellisestä lauseesta. En ole koskaan salaillut mielipiteitäni lähipiirissä ja yksi ystävä pariskuntamme (heillä on kolme lasta) tietävät, että yritämme lasta. Myös muutama sukulainen tietää. Muille en halua kertoa, lapsiin liittyvät asiat ovat herkempiä asioita ja otan niistä nokkiini heti.

Näin on blogi saatu aloitettua ja odotan mielenkiinnolla mitä hoidot saavat aikaan. Toivotaan parasta...