Sekava olo...Onko tämä kaikki vaistoa vai mun omaa epävarmuutta...? En tiedä. 

Näen painajaisia, joka yö. Niissä toistuu sama teema, uskottomuus. Toiselta osapuolelta.

Niin kauan kun olen tässä suhteessa, tiedän, etten tule koskaan voimaan täysin hyvin. En tiedä miksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, ja olen nykyään suurimman osan rauhallinen. Sitten yht äkkiä alkavat nuo painajaiset, jotka sekoittavat kaiken. 

 

Työympäristön (tiimin) vaihto auttoi asiaa hetkeksi, sain keskityttyä työhön ja asiakkaisiin täysillä ja tein jopa ylitöitä, etten olisi jaksanut miettiä asioita. Hetken se auttoikin, ihan niinkuin kesällä kun lenkkeilin itseni uuvuksiin....Liika työnteko kostautui, kun flunssa otti vallan keskiviikkona. Eilisen päivän pärskin ja olin naatti... Ei tämä voi jatkua näin. Mitä mun alitajunta koittaa kertoa? Onko nämä vain pms-oireita? Kuinka ne nyt on näin voimakkaita, kun ei mun edellisessä suhteessa tälläisiä ollut? Tai sitten oli, en vain ehtinyt miettimään niitä kun aina oli niin kiire kaiken kanssa. 

 

Koittaako mun alitajunta koko ajan kertoa, että joku on oikeasti pielessä? Vai tarkoittako se, että minulla on niin helkkarin huono itsetunto, että pelkään hylkäämistä. Lapsuudessa varhaisen kiintymyssuhteen luominen ja turvallisuus meni täysin pieleen, sen tiedän. Tiedän myöskin sen, että se liittyy siihen miksi en luota mieheen. Äitini käytti härskisti hyväkseen lastensa luottamusta, enkä voi sitä unohtaa. Olen antanut anteeksi, ehkä. Unohtaa en voi. En voi unohtaa sitäkään, että mieheni on niin riippuvainen naisten huomiosta. Omasta mielestään oli, minun mielestäni on vieläkin. Riippui exissään kuin hukkuva oljenkorressa ja ihmetteli miksi olen niin kiukkuinen asiasta. Aina kun joltain akalta tulee viesti, sekoan. Ja jos ei ole hetkeen tullut, odotan sitä hetkeä kun se tapahtuu.

 

Minusta tuntuu, että ollessani kahdestaan lapseni kanssa, mulla on suurimman osan ajasta hyvä olo. Tiedän mitä teen. Miehen ollessa paikalla, en tiedä enää. Hän tekee musta epävarman ja kovalla työllä rakennettu suojamuuri on muisto vain....En tiedä, oliko vain hyvä, etteivät hoidot onnistuneet tällä(kään) kertaa. Päätimme hakeutua hoitoihin syksyllä. Toiveet olivat korkealla. Tietysti tiedostin sen, ettei ekalla kerralla välttämättä tärppäisi. Siihen en ollut valmistaunut mihin ahdistuksen kurimukseen joudun kun sen negatiivisen testin oikeasti teen. Ahdistus ja itsesyytökset kestivät monta päivää. Vaikka kuinka päättäisi ajatella asioita järjellä ja positiivisesti, ei se lopulta auttanut kuitenkaan. Pakkaseen jäi vielä 6 alkiota. Tarkkaa luokitusta ei kerrottu, mutta painotettiin, että pakastamisella on korkeat kriteerit. Huonoja alkioita ei kuulemma pakastettaisi. Lääkärin mielestä onni onnettomuudessa oli, etten tullut raskaaksi. Mulla oli lievä hyperstimulaatio ja nestettä vapaassa vatsaontelossa, kun alkio siirrettiin. Olo oli erittäin tukala. Alkanut raskaus olisi vain pahentanut sitä.

 

Hyvä asia on se, että pakkaseen jäi vielä (lääkärin mielestä) runsaasti alkioita. Onko 6 kpl runsaasti? Sehän riippuu siitä, kuinka ne selviävät sulatuksesta. Mielessä on turhan hyvin viime kertainen kun kaikki kolme alkiota meni "hukkaan". Alunperin ajattelin (ja yhdessäkin päätettiin), että niin kauan jatketaan kuin voidaan, eli sen kolmen IVF:n verran minkä KELA korvaa. Tämä eka IVF pitkällä kaavalla oli kuitenkin niin raskas, ettei nyt pysty ajattelemaan, että saman kävisi uudestaan läpi. Lyhyellä kaavalla EHKÄ, mutta ei missään nimessä pidemmällä. Ei pysty. 

 

Nytkö sitten taas odotetaan, että painajaiset loppuvat? Että itsevarmuuteni kasvaa? Tuskin...

Kävin kerran psykoterapiassa yksityisellä lääkäriasemalla ja totesin 45 minuutin ja 90 euron jälkeen, etten tienaa niin hyvin jatkaakseni samaa. On minulla itsellänikin joitakin työkaluja mielenterveyteni parantamiseen. Lääkkeitä en halua syödä. Niitä pitäisi syödä ikuisesti ja siihen en rupea. Mistä sitä tietää, mitä ne loppujen lopukseni aivoille tekevät? Onko kovin terveellistä lääkitä itseään myrkyillä, jotka muuttavat aivojen kemiallista koostumusta? Ehkä sitten sillä ei ole väliä niin paljon, kun ikää on 80 ja rapiat päälle.

 

Tiedän ja uskon, että työn teko on parhaimpia lääkkeitä tähän olotilaani. Liika töiden tekeminen ei kuitenkaan johda lopulta kuin burn outiin ja väsymykseen. Opiskelusta saisi itsevarmuutta, mutta kaikkea (lapsi, työ, opinnot) en minäkään jaksa. Hoitotyö+ opinnot+2 lasta on turhan raskas yhdistelmä. Siihen päälle tämä ikuinen täydellisyyden tavoitteluni, siitä seuraavat paineet ja kodin hoito.....

 

Mistä voin tietää, olisiko jonkun toisen kanssa nämä samat paineet? Ehkä tuntisin näitä samoja tunteita jonkun toisen kanssa, ehkä en. Minä annan suhteelle kaiken, oletan että myös toinen osapuoli tekee niin. Mies tekee niin, nyt, pitkän vääntämisen jälkeen. Onko se loppujen lopuksi hyvä, että olen joutunut painostamaan hänet kaikkeen? Hän sanoo, että teki kaiken vapaaehtoisesti (luopui yhteydenpidosta exien kanssa jne.) mutta silti. Yhteydenpito exiin ei ollut vähäistä. Sitä tapahtui joka viikko ja mielestäni viestien sisältö oli sellainen, ettei sitä olisi voinut kyllä vapaa ehtoisesti minulle näyttää. Enkä usko, että hänen exänsä mies tiesi näistä viesteistä. Onko normaalia roikkua noin exissään ja lähettää seksuaalisia viestejä? Ei minusta ainakaan. Eihän kukaan voi määritellä toisten parisuhdetta, mikä on oikein ja mikä ei. Parisuhteen osapuolet luovat itse omat sääntönsä ja sopivat mikä on sallittua, mikä ei. Me olemme säännöt sopineet ja miehelle on ollut alusta asti selvää, että tämä on hänelle vapaaehtoista. Jos säännöt eivät kelpaa, hän on vapaa lähtemään. Samat säännöt koskevat minuakin.