Noniin, nyt on ensimmäinen ultra takana. Kummassakin munasarjassa on 4 munasolua. Huomenna (jo!) aloitetaan jarru (Orgalutran). Torstaina on toinen uä ja punktio varmaankaan ensi tiistaina. Pistoksia takana nyt 7 päivää ja olossa alkaa jo tuntumaan. Alavatsa on hieman arka ja munasarjoja vihloo. Päänsärkyä oli jo toisesta päivästä alkaen, eilisestä tuli pahoinvointi mukaan kuvioihin. Onneksi päänsärky menee aina itsekseen ohi.

Ostimme isomman asunnon ja ne sukulaiset, jotka eivät hoidoistamme tiedä, arvaavat varmaankin huoneiden lukumäärän perusteella, mistä on kyse. Sukulaiset tietävät, että minulta on poistettu munatorvet, mutta silti monet kysyvät, että "koskas teille tulee se toinen...". Siinä vaiheessa kun ilmoitan olevani raskaana, monilla (varsinkin anoppini) ei tule pieneen mieleenkään, että raskaus on saanut alkunsa IVF:llä. Ei osannut anoppi onnitella uuden asunnon hankinnastakaan, valitti vain kun "tulee niin paljon asioista yhtä aikaa, jestas". Kenelle, hänelle vai? 

Olen alkanut jännittämään punktiota. Tiedän, ettei se satu. Ei sattunut viimeksikään, johtuen varmastikin munasolujen maltillisesta määrästä (8kpl) ja lääkärin ammattitaidosta. Sain kahdenlaista lääkettä suoneen; Dormicumia (rentouttava) ja Rapifenia (kipulääke). Mennessäni punktio huoneeseen, tärisin kamalasti ja sh vain hoki että "kohta helpottaa". Sain aineet suoneen ja valahdin rennoksi. Sanoin vain että "no nyt auttaa". Sen jälkeen taisi mennä taju kankaalle. Havahduin kun lääkäri sanoi, että vielä olisi yksi munasolu. Se vähän vihlaisi. Sen jälkeen homma oli ohi. 

Punktion jälkeen lepäilin puolisen tuntia ja söin. Sitten menin kaupungille 6 tunniksi odottamaan miestä hakemaan mut kotiin. Kotona vatsa oli vähän arka,  mutta eipä oikeastaan muuta. Onneksi tälläkin kerralla munasoluja näyttää olevan maltillinen määrä. Meillä ei jatkossa ole raskaustoiveita (kunhan saamme toisen lapsen) joten siksi muutama, hyvälaatuinen munasolu riittää. Pakastamme ne kuitenkin varmuuden vuoksi. Sekin maksaa melkein 400 euroa. Eihän sitä ikinä tiedä, jos tulee keskenmeno tai muuta...  Ei hyviä alkioita roskiinkaan kannata heittää.

Ajatukset tällä hetkellä ovat aika ristiriitaiset. Odotan kovasti raskautta, toistaalta taas pelottaa. Mitäs jos jokin menee pieleen, jos lapsi on vammainen? Entäs jos en osaa iloita raskaudesta? Entäs jos sukulaisten huolet alkavat vaikuttamaan meihin niin, että meilläkin alkaa mennä huonosti? Entäs jos raskaus ei ala, montako hoitoa jaksamme? Kuinka paljon raaskimme käyttää rahaa? 

Kummankin meistä, miehen sekä minun, sukulaisilla on rahahuolia. Paljon velkaa siis. Mieheni on kova stressaamaan muiden asioista. Itse olen sitä mieltä, että kukin hoitakoon asiansa. Autan toki, mutta en oman terveyden ja velkaantumisen kustannuksella. Yhtä sukulaisista on autettu isoilla rahasummilla, mutta ei se näy missään. Mies stressaa tästäkin. Mielestäni se on epäreilua minua ja poikaamme kohtaan, sillä jokaisella on oma elämä elettävänään huolineen ja murheineen. Kenenkään elinaika ei pitene murehtimalla. 

Jos tästä ei raskaus ala, kokeilemme pakastetetun alkion sulatusta ja siirtoa (FET). Se maksaa noin tuhat euroa. Luulen, että kaksi yritystä siitä riittää. Siihen loppuu rahammekin. Onneksi meillä on säästöjä. Lapsen ollessa kyseessä, en koe, että rahat menisivät hukkaan. Veljeni käyttää IVF:n verran pelkkään juhlimiseen, ulkona syömiseen ja matkailuun muutamassa kuukaudessa. Mutta toivotaan, että tästä hoidosta alkaisi raskaus.